Lopputili muovitehtaalta

Siinä kynnyksellä
liian lyhyessä mekossani
kaikessa tyttöyden
koreassa kapeudessani
Mietin:

mihin kohtaan kosken
mihin katson
mistä revin viimeisetkin armopalat

Oma sisäinen tahtoni karjuu
että mene,
juokse jo

Tarttumisesi
tartuttaa kuitenkin minut

Tässä vaiheessa
ainoat oikeat:
lantiosi hampaasi
minä

Juuri silloin on tärkeää tietää

minne piilotan tunteeni
sinä muovaat minut naiseksi

Pitkästä aikaa asiat ovat tuntuneet turhan ylivoimaisilta ja vaikeilta.
Tuntuu, että tietäisin helpon keinon helpottaakseni monen ihmisen ja itseni oloa, mutta toiset eivät huomaa hiljaisia vinkkejäni.

Yksi tärkeä asia minulle on aina ollut, että ihmisten olisi helppo tulla sanomaan minulle asioita ja että minä voisin aina kuunnella vaikka en välttämättä pystyisi auttamaan.
Tiedän, että on hieno asia kun käyn ammattiauttajan luona ja saan varmasti nopeasti apua.

Mutta mitä sitten kun he päättävät lopettaa minun kanssani? Mitä sitten, kun porukka toteaa minun olevan jälleen kunnossa? Mitä teen, kun olen alkanut ajatella, että ainoa paikka jossa annan itselleni luvan purkaa tunteitani on hiljainen ja hassuja tavaroita sisältävä muovimattoinen huone?
Ainoat kuuntelijani, joita en kykene huolestuttamaan tai satuttamaan, ovat työntekijöitäni. Totuushan on, etten varmastikkaan jatka tätä juttua ikuisuuksiin, ja jossain vaiheessa minun täytyy päättää, lastaanko kaiken sisälleni vai yritänkö rakentaa jotain enemmän muiden ihmisten kanssa.

Minua pelottavat negatiiviset tunteeni.

Minua pelottaa, että annan periksi. Pelottaa, että valehtelen muille kaiken olevan hyvin ja naulaan tunneluukkuni kiinni niin, ettei kenenkään ole mahdollista löytää mitään muuta kuin hajanaisia ja harhailevia ajatuksia.
Pelkään, että vuosien kuluessa luukut pettävät, minä petän itseni ja samalla kaikki muut. Pelottaa, että löydän itseni aloittamassa uudet jaksot siinä huoneessa, jossa on keskellä pöytä. Pelkään, että olen liian heikko jättääkseni ne kaleidoskoopit, jännittävät pöytäliinat (joiden yksityiskohdat muistan ulkoa, sillä toisen silmät ovat siinä tilassa ainoa asia, jota en kykene kohtaamaan) ja valkeat nenäliinat. Nenäliinat, joita tämä toinen minulle aina tarjoaa kun puhuminenkin tuntuu ylivoimaiselta.