Tulkaa kaikki tänne sontsan alle

Voisin melkein väittää kasvaneeni tämän viikkoisen rippileirini jälkeen.

Vihdoin ja viimein löysin ne jutut joihin uskon ja joihin en usko.

Tajusin monen asian suhteen ettei kaikessa ole aina vain mustaa ja valkoista. Huomasin, että mustan ja valkoisen välissä on kultaisia asioita. Se pätee niin uskonasioihin, ihmissuhteisiin ja itseeni.

Yksi hienoimmista ja tärkeimmistä asioista minulle oli se, että olin koko viikon omana itsenäni. Voin aina palata tähän viikkoon, ajatella sitä hetkeä kun purskahdin iltahartauden aikana itkuun jonka jälkeen sain koko elämäni edestä halauksia. Kuinka mahtavaa oli huomata, että ne hetket, jolloin kuulun 100% porukkaan, kun minua halataan miljoonasta eri suunnasta ja olen onnellisimmillani, ovat juuri niitä hetkiä, kun voin olla estottomasti oma itseni.

Ei sillä että tuntisin itseäni sen enempää tai vähempää kuin kukaan muukaan, mutta ehkä olen parhaimmillani silloin kun en ole mitään muuta kuin sitä mitä olen. Olen kerännyt itselleni todistusaineistoa; ihmiset, joiden seurassa olen yrittänyt olla oma itseni alusta lähtien, ovat niitä, jotka pysyvät pisimpään lähellä.

Ja miksi turhaan tuskailemaan muistanko tarttua ajatuksissani jokaiseen asiaan jos tiedän kelpaavani näinkin? Onko minun syytä masentua, jos joku ei pidä minusta näin?