Uhrimetalli

Sain kotiläksyksi kokeilla ein sanomista. Kävimme pitkän keskustelun, mitä siitä minun mielestäni seuraisi ja mitä siitä oikeasti seuraa. Tottakai osaan sanoa ei asioihin, joilla ei loppujen lopuksi ole niin väliä.

Mutta mistä johtuu se, että en osaa sanoa vastuualueisiini ja velvollisuuksiini ei, ei, ei, ei, ei nyt

Kaikista hankalinta tuntuu välillä olevan ein sanominen itselle. Ei sinun tarvitse miellyttää kaikkia. Et ole huono ihminen, vaikka joku ei sinusta pitäisikään. Ei kukaan odota sinulta yli-ihmisyytä tai sankaritekoja. Ei kukaan odota, että pyörittelisit heidän asioitaan päässäsi päivät pitkät yrittäessäsi löytää rauhan omien ja muiden ongelmien välille. Ei sinun tarvitse esittää jotain sellaista, mitä et ole.

Se, että osaan vanhan tieni reitin ja tiedän sen turvalliseksi, tekee "turvallisesta" ja "helposta" elämästäni aika ajoin niin hankalaa ja epävarmaa, että joskus jopa toivoisin sitä hyvää asennetta, joka minulla joidenkin mielestä on.

Kunpa voisin olla jokaisessa hankalassakin tilanteessa ystävä itselleni. Kunpa pystyisin uskomaan niihin hienoihin juttuihin, joihin haluaisin niin kovasti uskoa.
Kun lyön itseäni samalla tarkkaillen itseäni peilistä, toivoisin että kykenisin ottamaan edes pienen, rohkean askeleen eteen päin. Kunpa voisin katsoa niihin silmiin ja huutaa niin kovaa kuin kurkusta lähtee:

Sinä teet väärin

Kaikista eniten:
Kunpa voisin joskus oppia uskomaan, että se mikä satuttaa minua on ihan yhtä väärin kuin se, mikä satuttaa muita.

Minä haluaisin olla jollekkin ihmiselle uhrimetalli. Se, joka syöpyy vain sen takia, ettei se toinen syöpyisi ollenkaan, ei ikinä.