Minun vastalause

Tunnen joka paikassa, että seuraava risteys on ihan lähellä jo. Toinen reitti jännittää, pelottaa ja ujostuttaa. Tuntuu, että en pysty enkä jaksa.

Välillä yllätän itseni tuudittautumasta siihen ajatukseen että maailmassa on olemassa ihminen jonka seurassa kaikki hankalat asiat ja pelot unohtuisi. Tuo säälittävä ja idiootti ajatus ällöttää heti kun olen tiedostanut sen.

Olen edistynyt eri asioissa kovan työnteon ansiosta, joitakin asioita en uskalla vielä lähteä viemään eteenpäin.
Minua pelottaa ottaa askelia kohti ulospääsyä. Jos tietäisin, että voisin juosta äkkiä ulos kaikesta, unohtaa vaikeat ajatukset ja asiat jotka ohjaa mun ajatuksia, olisin jo ulkona.

Mua pelottaa ne askeleet, joita täytyy ottaa taaksepäin. Pelottaa, että kukaan ei jaksa huutaa minulle sieltä ulospääsyn luota että yritä vielä, kyllä sinä pystyt siihen.

Entä jos petyn siihen jos negatiivinen päänisisäinen keskustelukumppanini hiljenisi? Entä jos minusta tulee silloin yksinäisempi? Entä jos ihmiset vihaavat minua silloin? Entä jos itsearvostus vie kaikkien muiden arvostuksen itseäni kohtaan? Entä jos en opi rakastamaan itseäni? Voiko sitä opetella, vai pitääkö olla jotain hienoa ennen sitä? Onkoa hienoa vain olla, vai tarvitseeko hienouteen suuria tekoja?

Miksi muiden ihmisten virheet on rakastettavia mutta omani ylitsepääsemättömän hirveitä?
Haluan kaikki ajatukset itsestäni ulos, haluan sen saman hymyn sisälleni minkä kaikki muut näkevät kasvoiltani.

Ei minua pelota fyysinen kipu. Haluan ihmisten ja minun näkevän että tunnen.

"Olen kertomus jota kerron itselleni. Sanon että valtakunta johon ei ole yhteyksiä, missä ihminen on eksyksissä, on ihmisen sydämessä ja että luopumisen kipu on silmitön verrattuna mihinkään muuhun. Lisäksi on todella surullista jos ei odota ketään."