Mulle tulee hyvä olo kun muistelen menneitä juttuja missä oon onnistunut. Mulle tulee hyvä mieli kun ajattelen missä kaikessa oon onnistunut jo tämän vuoden aikana.
Kymmenen kuukautta on menny yhdessä vilauksessa, jotkut kuukaudet nopeemmin ja jotkut hitaammin.
Jälkeen päin on helpompi ymmärtää omaa toimintaa eri tilanteissa.
Haluan antaa omille ajatuksilleni oikeuksia.
Kaikista maailman ihmisistä mua satuttaa eniten minä. Toisten ihmisten toimiminen on usein vain se mihin kanavoin oman huonouteni.
Vaikean jakson jälkeen on koomista, kun mulla on aina samantyyliset ajatukset.
Herään siihen mitä oon tekemässä, tiedostan kuinka huonoa jälkeä on tulossa. Tajuan menneeni ihan liian pitkälle.
Ajatukset sanoo että älä, mitä ihmettä teen, onko tää enää edes mua kohtaan oikein?
Kaikki ne asiat joiden avulla oon satuttanut itseäni niin, etten oikeastaan tunne edes kauheasti kipua tai pahaa oloa niiden seurauksena sillä hetkellä, tuntuu ihan kauhean pahalta ja joka paikkaan sattuu.
Yritän itkeä kaikki pahat teot itseäni kohtaan ulos ja korvaamalla ne jotenkin.
Korvaan niitä tekemällä semmoisia juttuja mitkä olen kieltänyt itseltäni oman itseni takia.
Jotenkin herää siihen tunteeseen kuinka hienoa on olla olemassa, kuinka pieniin mutta suuriin juttuihin joka päivä voi pystyä, kuinka pienillä teoilla voi tehdä toisen ihmisen iloiseksi.
Ja kuinka paljon toivoo että kaikki läheiset ihmiset joita rakastaa ajattelisi samoin.
Kuinka toivoo että ne ihmiset näkevät itsensä samalla tavalla kuin minä näen heidät. Että todellinen kuva heistä ei aina ole peilissä tai omissa negatiivisissa ajatuksissa, vaan heidän omien läheisten silmissä ja ajatuksissa. Kuinka jokaisella heistä on oikeus ajatella itsestään lempeämmin.
Ja kuinka salaa toivoo katsoessaan peiliin, että tarkempi peili on muiden ihmisten silmissä.
Ja ne silmät sanoi
päästä sisään, päästä sisään
Pidin susta aivan liian lujaa niin että mulle jäi käteen lopulta vain tukko tukkaasi
Ja kun sä hyppäsit ikkunasta niin mä tulin sua vastaan
samalla tavalla kuin asfaltti
Sano
että olisit hypännyt ilman apuakin
Sano
että olisit hypännyt ilman apuakin
Sano, sano
Saattoihan olla että olit vähän juovuksissa
No, tällasta tapahtuu
että liukastuu
Kotona iltaisin juopotellaan
Vaikka ei tietenkään joka päivä, joka päivä ei kuitenkaan
Rakastan sua nyt kun kerään sydämesi sirpaleita kadusta
kun olen tehnyt susta murusia
Valosi, ilmasi, tulesi
ovat minun
Valosi, ilmasi, tulesi ovat minun,
vain minun
Sano
että olisit hypännyt ilman apuakin
Sano
että olisit hypännyt ilman apuakin
Sano
että olet vain minun
vain minun, minun
vain minun
Sano, sano
Minä ja Ville Ahonen-Sano
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Valtavan kaunis ja viisas teksti. Näissä sun teksteissäs on niin paljon tuttua, josta tunnistan myös paljon itseäni. Hienoja pointteja jossa on valtavan paljon järkeä. :)
VastaaPoistaJa ihan upeeta että oot oppinut katsomaan itseäs ainakin hiukkasen lempeämmin, sen sä todella ansaitset, niinkuin meistä jokainen.
Tykkään tästä blogistas ihan kamalasti!
Kiitos kiitos!
VastaaPoistaOon alkanu miettimään että ehkä voisin kääntää ajatukseni omasta olosta toisinpäin: ehkä suurimman osan ajasta jaksankin yrittää ja pitää kiinni päätöksistä mutta välillä ne pettää ja sitten haluankin hajottaa kaiken hyvän.
Yleensä mietin sitä niin että suurimman osan ajasta ryven pessimistisyydessä ja huonoissa fiiliksissä välillä saaden naurettavia pikku maniapuuskia.
Olen lukenut blogiasi aina silloin tällöin. Tapasi kirjoittaa on kaunis. Tajunnanvirtaa, olettaisin? Kirjoittaminen on hyvä tapa päästä asiat irti; tai jotakin, jollain pitää päästää ... ettei kaikki jäisi sisälle.
VastaaPoistaTekstisi ovat samalla hyvin rankkoja. Aiheeltaan.
Kiitoksia ihanista sanoista :--) !
VastaaPoistaTajunnanvirtaahan tää ainakin yleensä tuppaa olemaan. Oot ihan oikeessa että kirjottaminen on hyvä keino ajatella asioita ja oppia itsestään uusia juttuja.
Kivaa että luet mun blogia. :)